Viihteellä Otso Pohjalainen /

Ruotsalainen pyhällä maalla

On tunnustettava, että en ole lukenut ruotsalaisen Jan Guilloun ristiretkiaikaan sijoittuvaa romaanisarjaa, vaikka se onkin lähitavoitteiden listalla. En siis juuri voi niuhottaa romaanien muuttumisen Arn –temppeliritari –elokuvaksi toimivuudesta. Sen sijaan ristiretki- ja etenkin temppeliherrateema Pohjolaan sijoitettuna on kiehtova ajatus. Eihän 1000-luvulla ristiretkeläisten valtaamassa Jerusalemissa rellestäminen ollut vain keskieurooppalaisten ritareiden yksinoikeus, vaan joukkoon tummaan liittyi myös sekalaista väkeä Pohjoismaista, kuten Ruotsista.

Ristiretket ja temppeliherra
t ovat olleet tapetilla muun muassa Dan Brownin Da Vinci –koodi -kirjan, Kingdom of heaven –elokuvan ja jopa sarjakuvataiteilija Don Rosan Roope Setä –seikkailujen ansiosta. Pyhiin sotureihin toki liittyy paljon mystistä ainesta, kuten salaliittoteorioita ja taruja rikkauksista, mutta harvoin esitetään melko uskottavasti ihmiset legendojen takana. Kingdom of heavenissa temppeliherrat ovat koko elokuvan päärosvoja, Arn –temppeliritari –elokuvassa he ovat sankareita, jotka pelastavat pyhän kaupungin.

Länsinaapuriamme ravisuttavat 1100-luvun puolivälissä valtaistuinriidat, joiden välikappaleeksi nuori ylimysmunkki on joutumassa. Folkungien sukuun kuuluvaa nuorta Arn Magnussonia (Joakim Nätterqvist) syytetään aviorikoksesta rakastamansa Cecilian (Sofia Helin) kanssa.
Tämän seurauksena Arn päätyy temppeliherraksi pyhälle maalle, jota puolestaan vaivaavat jatkuvat kristittyjen ja muslimien väliset valtataistelut. Muslimien leppymätön johtaja Saladin (Milind Soman) pyrkii valloittamaan pyhän kaupungin takaisin, ja temppeliherrojen on laitettava kapuloita sulttaanin rattaisiin.

Tarina on kaunis ja mielenkiintoinen. Elokuvan pituutta tosin kasvattaa joihinkin kohtiin, kuten Arnin lapsuuteen, paneutuminen pitkäksi toviksi. Kiinnostava osatekijä tarinassa on esimerkiksi nähdä, millainen on abbedissan kurissa pitämän nunnaluostarin henki ja miten solidaarista äijämeininkiä munkit viettävät omassa luostarissaan.
On huomautettava siitä, että myös Arnin kohtaaminen Saladinin kanssa on mielenkiintoinen, joskaan ei järin uskottava, kohta. Erilaisista osatekijöistä koostuvat juonen säikeet nivoutunevat yhteen jatko-osassa, joka on kyllä ajallaan käytävä katsomassa elokuvateatterissa.

Elokuva on visuaalisesti komea, eikä kylmän ja silmin nähden harmaan Pohjolan tutun oloinen maisema anna keskiajan ihmisten elämästä kovin tarunhohtoista kuvaa. Jos Kingdom of heaven esitteli jenkkiläiseen tyyliin komeita taistelukohtauksia, komeita pukuja ja lavasteita, Arn –temppeliritari vilauttaa hieman enemmän tavallisen ihmisen arkea keskiaikaisissa kartanoissa, luostareissa, käräjillä ja kirkossa – vieläpä läheisestä pohjoismaisesta näkökulmasta. Tämä kiehtoo jonkin verran historiasta kiinnostuneen ihmisen mieltä. Vaikka Peter Flinthin ohjaama elokuva on tehty pohjoismaiseksi tuotannoksi jättibudjetilla, amerikkalaisten vielä massiivisemmat joukkokohtaukset, miekanheiluttelu ja kadonneet valtakunnat ovat sitä, millä elokuvissa käyvä keskivertoihminen haluaa lepuuttaa silmiään.
Korvia sentään hivelee Arnissa ruotsin, englannin, ranskan, latinan ja arabian kuuleminen sekaisin tilanteesta riippuen. Kingdom of heavenissa koko sakki solkkaa englantia ja pari hassua sanaa arabiaa. Fattigt! Tai sitten ei. Minkäs teet, kun joka tapauksessa sekä tietokone- että lavastustekniikka ovat rapakon takana hieman toista luokkaa kuin Pohjois-Euroopan huuruisilla pelloilla. Rahalla saa ja aavikkohevosella pääsee!
Aiheet:
Ei kommentteja! Jätä ensimmäinen kommentti alta.

Jätä kommentti

Vastaat käyttäjän jättämään kommenttiin. Peruuta